Me isäsi kanssa seisottiin
käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
“No nyt se on elämässä.”

Sinä olit ihan pikkuinen
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin: “Pilvi kukkasten
kai ympäröi tätä lasta,

ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä.”
Isä kysyi: ”Näkyjäkös sinä näät?”
Ja minä: “No ihmeitä kyllä.”

... Sinä olit se ihme tietysti
- vaikka parkuun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi.
Minä ilosta nauroin ja itkin.

"Sill' on ripsissä tähtien säkeneet",
isäs naurahti ja keksi:
"Sen varpaat on kuin puolukan raakileet."
Ja hän puki sinut puhtoiseksi.

Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.
Löi kolmisin sydämemme.
"Tästä tulee kai hyvä ihminen",
me puhuttiin toisillemme.

Kaarina Helakisa